Noin. Nyt kun se on sanottu, voidaan aloittaa. Aiemmin jo pariin kertaan olen blogin kirjoittamista yrittänyt, mutta jostain syystä en niihin ollut tyytyväinen, joten menivät poistoon. Nyt, jälleen, uusi yritys. Tuolle ulkoasulle täytyy vielä jotain yrittää tehdä.
Tällä hetkellä asustelen äitini sekä vaihtelevan kokoisen mittelilauman kanssa Tampereella. Blogin päätähtenä kuitenkin toimii Sirkku, joka kotiutui meille huhtikuun alussa vuonna 2014. Sirkku on perheen ainoa "vääräuskoinen". Se on siis schipperke. Ja samalla tuo on ensimmäinen koira, jota pystyn sanomaan "omakseni".
Tämä blogi ei tule liittymään millään tavalla harrastuksiin. Tai no, näyttelyihin kyllä, mutta ei mihinkään sellaiseen, jota varten koiraa täytyisi erityisesti kouluttaa. Tämä siis johtuen siitä, etteivät omat hermoni vain yksinkertaisesti riitä siihen. Koiran tottelevaisuuteen ja agilitytaitoihin kyllä luotan, mutta itse todennäköisesti menettäisin järkeni, kun kaikki ei onnistuisikaan heti.
Kirjoitustahtiin en uskalla asettaa itselleni minkäänlaisia tavoitteita, koska tiedän jo etukäteen, etten tule paljoakaan kirjoittamaan. Lisäksi harrastusten puutteessa aiheitakaan ei ole niin paljoa, enkä näe paljoakaan syytä kirjoittaa normaalista arkeen kuuluvasta toiminnasta.
Eli suuri osa teksteistä tulee liittymään jollain tavalla aiemmin mainittuihin näyttelyihin, joita aktiivisesti harrastamme. Jos ei muuta, niin ainakin arvostelut tulen kirjoittamaan tänne itselleni muistiin.
Sirkku täytti nyt helmikuussa kaksi vuotta, joten näyttelykäynnitkin todennäköisesti vähenevät, kun tuo viimeisen SERTinsä saa. Mutta viimeinenhän se on aina se kaikkein vaikein saada. Myös tarvittavat CACIBit ovat jo Suomesta saatu, eli niitäkään ei tarvitse alkaa metsästämään. Kyllä tuosta tehdään vielä kansainvälinen valio!
Tähän asti olen ollut tuohon elukkaan tyytyväinen, enkä ole sitä vielä kertaakaan katunut. Paitsi joka kerta, kun olen sen kynsiä leikannut. Lopussa pientä näytettä siitä, tosin tuossa ei näy vielä sitä, kuinka haastavaa se yleensä on. Ja ääntelykään ei ole lähelläkään normaalia. Joka kerta, kun olen kameran ottanut esille, muuttuu huomattavasti helpommaksi tuo kynnenleikkuu.
Joka tapauksessa iso kiitos koirasta Anitalle. Ja jos luet tätä, niin tee nyt oikeasti niistä kotisivuista sellaiset, että niistä saisi edes jotain selkoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti